Negatiivinen / positiivinen kehonkuva
Meillä jokaisella on kehonkuva: omanlaisemme käsitys kehostamme ja siitä, minkälainen se on. Se koostuu omista havainnoista, ajatuksista, tunteista ja kokemuksista. Kehonkuva on mentaalinen representaatio, eli mielensisäinen edustus omasta kehosta ja sen arvosta. Sellaisena sen voi ajatella vaihtelevan janalla, jonka ääripäät ovat negatiivinen ja positiivinen. Kehonkuvamme muovautuu jatkuvasti subjektiivisten kokemustemme mukaan - toisinaan kamppailemme enemmän kehomme kanssa, kun taas toisinaan kehon kanssa on helpompi olla ja kehonkuva positiivisempi.
Jos kehonkuva on positiivinen ja käsitys itsestä on pääasiassa myönteinen, ihminen liittää kehoonsa pääosin positiivisia tunteita, ajatuksia ja mielleyhtymiä. Suhde omaan kehoon on mutkaton ja omalle keholle haluaa tehdä hyvää.
Sen sijaan negatiivinen kehonkuva hankaloittaa olemista monin eri tavoin: paitsi ajatusten, tunteiden, myös konkreettisen toiminnan tasolla. Ajatusten tasolla kehoon liittyvät epävarmuudet pyörivät jatkuvasti mielessä, kehon jatkuva ja pakonomainen ajatteleminen vie tilaa keskittymiseltä, ja huomaa että oma huomio on jatkuvasti tavalla tai toisella omassa kehossa. Tunteet omasta kehosta sävyttyvät ikävästi kielteisiksi, ja kehosuhdetta tahraavat erilaiset negatiiviset tuntemukset ja kokemukset: lievimmillään epävarmuus, pettymys, syyllisyys, mutta pahimmillaan halvaannuttava itseinho tai mielen myrkyttävä häpeä. Toiminnan tasolla arjen erilaiset tilanteet saattavat tuntua tukalalta jos niissä joutuu jollain tasolla tekemisiin oman kehonsa kanssa. Kenties huomaakin rajaavansa itse itseltään erilaisia mahdollisuuksia pois, koska kokee, ettei oma keho ole toivotunlainen tai sopiva.
Toisinaan haksahdamme ajattelemaan, että kehonkuva on joko-tai, joko positiivinen tai negatiivinen. Tai ettei positiiviseen kehonkuvaan kuulu negatiiviset ajatukset (tai toisinpäin). Mutta tosiasiassa positiiviseenkin kehonkuvaan mahtuu paljon erilaisia tunteita, niin positiivisia, kuin vähemmänkin positiivisia. Välillä on hieman vaikeampaa olla omassa kehossa, toisinaan oma ulkonäkö herättää kielteisiä ajatuksia ja tunteita. Mutta positiiviseen kehonkuvaan kuuluu se, että pystyy hyväksymään nämä hankalat ajatukset ja tuntemukset inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluvina. Kun kehosuhde on vakaalla pohjalla, näitä hankalia ajatuksia ja tuntemuksia osaa pitää myös ohimenevinä ilmiöinä, eikä niiden tarvitse antaa vaikuttaa omaan toimintaan tai kokemukseen sen enempää. Niihin osaa suhtautua armollisesti, lempeän hyväksyvästi ja niille tilaa antaen.
On kohtuutonta odottaa, että voisimme hyväksyä itsemme 100% aina ja kaikkialla. Ääripositiivinen über-asenne omaa kehoa kohtaan ei oikeastaan ole mikään tavoitetila - vaikka sitä meille tunnutaankin markkinoivan. Eikä se edes ole mahdollistakaan saavuttaa. Ääripositiivisten asioiden hokeminen itselle ja “I love me” -mantran hokeminen eivät auta, jos kehosuhteessa on ongelmia. Tämänkaltaisessa “good vibes only” - asenteessa on se vika, ettei siinä ole sijaa millekään muulle kuin positiiviselle. Jolloin inhimillisestä kokemusmaailmasta jää puolet uupumaan. Kielteisten tuntemusten kieltäminen itseltä on kuin astuisi sateeseen ilman sateenvarjoa ja kieltäisi hiuksiaan kastumasta. On inhimillistä tuntea myös negatiivisia tunteita. Kukaan ei voi tuntea vain ja ainoastaan voimakkaan positiivisia tunteita kehoaan kohtaan. Se joka näin väittää, valehtelee.
Pahimmillaan überpositiiviseen pyrkiminen syökseekin meidät entistä syvemmälle kielteisyyteen: paitsi että emme ole tyytyväisiä omaan kehoomme, kaiken lisäksi vielä epäonnistumme kääntämään kehosuhdettamme positiivisemmaksi (hokemalla epäuskottavia mantroja tai vain “päättämällä” alkaa rakastaa itseämme). Tästä seuraa useimmiten ns. “tuplahuono” tilanne.
Jos oma kehosuhde on pahasti pakkasen puolella, on ensin parempi pyristellä kohti neutraalimpaa suhtautumista kehoonsa. Toisinaan oman kehonsa rakastaminen ei edes ole realistinen tavoite - parempi olisi sen sijaan tavoitella sinuttelusuhdetta ja mahdollisuutta tulla jotenkuten toimeen oman kehonsa kanssa. Rakastaminen on vahva verbi tässä yhteydessä, siksikin useimmiten olisi paikallaan tavoitella ensin sietämistä, sitten ehkä vähitellen pitämistä, varovaista tykkäämistäkin ja lopulta ystävystymistä. Mutta kunhan ei ainakaan aktiivisesti vihaisi omaa kehoaan.
Useimmiten tunne seuraa toimintaa, joten onkin paikallaan pohtia, että miten toimisi, jos keho olisikin ystävä vihollisen sijasta? Tai miten kohtelisikaan kehoaan jos sitä arvostaisi eikä inhoaisi? Miten suhtautuisi itseensä jos keho olisikin kumppani eikä vain kurittamisen kohde? Mitä tapahtuisi jos kehoaan ei arvostelisi vaan arvostaisi? Entä jos itselleen sallisi tuntea myös kielteisiä tunteita?