Armollisuudesta
Ajattele hetki pientä lasta.
Sellaista pari-kolme-vuotiasta ihmistainta, jolle koko maailma näyttäytyy vielä hengästyttävän ihmeellisenä ja jolle kaikki mahdollisuudet ovat vielä avoimia. Kuvittele eteesi se pieni ihmisolento, joka taputtaa itselleen estoitta kun hän onnistuu jossain – tai kun edes yrittää, edes vähän. Kuinka se pieni ihmisolento haluaa esitellä sinulle jokaisen uuden taitonsa ja saavutuksensa, olivatpa ne käpykokoelma, kengännauhojen solmiminen tai sormien väliin liiskattu rusina. Miten aidosti ylpeä tämä pieni olento onkaan itsestään, taidoistaan, ominaisuuksistaan ja saavutuksistaan. Näet, miten hänen silmänsä tuikkivat ja säkenöivät iloa, innostusta, ylpeyttä ja ihailua. Hän on aivan ihastuksissaan itsestään, ominaisuuksistaan, taidoistaan - ja hän haluaa jakaa tämän ihastuksensa kanssasi.
Ei, sinun ei tulisi mieleenkään viedä tätä hyvää häneltä. Et varmastikaan haluaisi tappaa sitä viatonta intoa. Ja, olet varmasti ylpeä hänestä hänen kanssaan. Todennäköisesti taputat käsiäsi yhteen yhtä lailla innoissasi. Silmäsi tuikkivat, kun katsot häntä. Ihailet tuota viatonta elämäniloa ja onnistumisen riemua. Haluaisit suojella tuota pienen ihmisen maailmaa syleilevää asennetta ja kaiken voittavaa itsetuntoa.
Mutta missä vaiheessa tämä pieni viaton ihmistaimi oppii sen, että ei ole oikein soveliasta taputtaa itselleen onnistumisista? Tai sen, että ei ole OK olla ylpeä omista taidoistaan tai varsinkaan kertoa ääneen niistä, ylpeyttä äänessään? Missä vaiheessa se lakkaa olemasta soveliasta kehua ja kannustaa itseään, kun onnistuu jossain – tai edes yrittää vähän?
Missä vaiheessa sinä lakkasit taputtamasta itsellesi onnistumisista? Muistatko, milloin ensimmäisen kerran vähättelit taitojasi tai saavutuksiasi muiden kuullen? Milloin rupesit pienentämään itseäsi ja vähentämään omaa arvoasi - sen sijaan, että nostaisit itseäsi muiden nähtäväksi? Missä vaiheessa kadotit yhteyden siihen pieneen ihmistaimeen, joka aidosti iloitsi jokaisesta uudesta taidostaan tai saavutuksistaan?
Kuvittele vielä hetki tätä pientä lasta. Hän on vielä niin pieni, että hänelle kaikki maailmassa on avointa ja mahdollista. Tunne se hyväksyvyys, jolla katselet häntä ja hänen tapaansa olla. Tunne se lempeys, jolla haluaisit maailman häntä kohtelevan. Haluaisit suojella häntä elämän kolhuilta ja pettymyksiltä vielä hetken aikaa. Haluat antaa hänen olla oma itsensä ja loistaa sellaisenaan. Haluat hänen pystyvän rakastamaan itseään vielä hetken aikaa estoitta. Iloitset hänen kanssaan kaikesta pienestä ja suuresta. Kehut, kannustat ja ihailet häntä. Rakastat ehdoitta.
Kuvittele, että se olet sinä pienenä. Katsele hetki itseäsi.
Se sama rakkaus, mitä tunsit äsken tuota pientä lasta kohtaan, käännä se nyt itseäsi kohtaan. Puhu itsellesi kuin tuolle pienelle ihmisentaimelle. Kehu itseäsi onnistumisista, kannusta kaikista saavutuksista ja kiitä itseäsi yrittämisestä. Ennen kaikkea, katso itseäsi sen lempeän hyväksyvän katseen kautta, miten katsoit äsken sitä pientä viatonta lasta. Tunne se valtava armollisuus itseäsi kohtaan. Tunne se halu suojella itseäsi ja halu hoivata. Tunne se rakkaus ja anna sen lämmittää sydäntäsi.
Sano itsellesi: minä rakastan sinua.
Minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.
Olet ansainnut kaiken hyvän.
Minä pidän sinusta huolen ja suojelen sinua.
Koska olet niin arvokas sellaisena kuin olet.
Minä rakastan sinua.
Minä olen se rakkaus, jota sinä tarvitset.