Ikuisen laihduttajan saturaatiopiste

Luokseni hakeutuu paljon ihmisiä, jotka kipuilevat oman syömisensä kanssa. Tämä kipuilu näyttäytyy käytännössä erilaisina kuureina, dieetteinä, laihduttelemisina, sekä syömisten, painon ja oman kehon pakottamisena. Monilla on pitkä tie takanaan erilaista kuuria, ruokavaliota, laihduttamista – ja lopulta painon nousua, laskua ja taas nousua. Useimmat kuvaavat tilannettaan kauhun tasapainoksi, sellaiseksi, jossa ei kertakaikkiaan enää uskalla päästää irti kuristusotteestaan. Syömiset on pidettävä kurissa, vaikka verenmaku suussa.  

”Mitä sitten tapahtuu, jos alkaisinkin löysäillä enkä yhtään katsoisi mitä suuhuni pistän?

”Lihoisin aivan muodottomaksi, jos en säännöstelisi syömisiäni!”

”Enhän minä nyt voi syödä ihan mitä tahansa!”

Useimmiten samaan aikaan syömiset kuitenkin karkaavat käsistä vähän väliä. Huolimatta kurista ja nuhteesta ja ankarasta itsekurista. Huolimatta parhaista aikeista ja vakaista päätöksistä. Huolimatta siitä syyllisyydestä, joka hillittömiä syöminkejä seuraa. Huolimatta pettymyksestä, kun taas pettää oman luottamuksensa.

Miksi näin käy?

Jossain vaiheessa hallinta natisee liitoksistaan ja tiukinkin kontrolli prakaa. Jyrkkä syömisten säännöstely ja itseltä kieltäminen johtaa jossain vaiheessa lopulta holtittomaan ahmimiseen.

Se, mikä tuntuu ainoalta keinolta hallita vaarallisena uhkaavaa tai oikeastikin holtittomaksi ajautuvaa syömistä, kuri ja nuhde, aiheuttaakin lopulta vain otolliset olosuhteet sille, että syöminen todella karkaa käsistä. Kun sitten syömiset karkaavat käsistä usein ja monta kertaa, monen ratkaisu on tiukentaa niskalenkkiä niistä entisestään. Karkailevaa syömistä hallinnoidaan entistä ankarammin erilaisin kitukuurein, rajoituksin, jyrkin säännöin ja anteeksi antamattomalla itsekurilla.

Dieettaamisen noidankehä on valmis.

Mutta miksi se onkaan niin vaikeaa, pelottavaa päästää irti tästä hurjasta kontrollista? Miksi turvaudumme itsekuriin, laihduttamiseen ja kituuttamiseen kuin hukkuva oljenkorteen?  

Koska oikeastaan siinä ei ole kyse syömisistä, tai painosta – vaikka se sellaisena näyttäytyykin.

Syömisten hallinnoimisen ja painon pakottamisen kautta tavoitellaan useimmiten reilusti isompia asioita kuin ulkomuotoa: mm. helpompaa oloa, onnellisuutta, parempaa itsetuntoa - viime kädessä itsensä hyväksymistä. Monen elämässä tapahtuu sellaisia asioita, joiden hallitsemiseksi ei ole omia keinoja. Silloin syömisestä tai syömättömyydestä, ylipäätään syömiseen keskittymisestä tulee keino hallita arjen kaaosta. Henkireikä. Toisille syöminen on ainoa keino kokea nautintoa ja ruoka on suurimmalla palkintopallilla arjessa, mutta samaan aikaan siihen liittyy paljon kärsimystä, kontrollia, hallintaa ja kuristuspantaa.

Moni laihduttaja laittaa – tahtomattaan, tahattomasti tai harkitusti – kuurin ajaksi elämänsä ’pause’lle. Elämä on ikään kuin ”on hold”, kunnes tietty painolukema tai koko on saavutettu. Samaan aikaan kuurilla oleva maksaa kuitenkin aika kovia kustannuksia dieettaamisestaan. Ravintolasyöminen on syntistä, herkutteleminen paheellista eikä kesäjäätelöstäkään voi nauttia puhtaalla omatunnolla – sillä ”eihän tätä pitäisi syödä”, ”minun pitää laihduttaa” ja ”tämä on kiellettyä/epäterveellistä/lihottavaa”.

Samaan aikaan kun itse jää jatkuvasti paitsi, elämä tuntuu kulkevan kovaa vauhtia ohi.

Lopulta pudotetut kilot saapuvat korkoineen takaisin, itseinho hiipii peilistä ja elämän tärkeät hetket lipuvat ohitse.

Onko se sen arvoista?

Ei ole. Voin kertoa, se ei ole sen arvoista.

…

Tämä on se hetki, kun minun vastaanotolleni hakeudutaan. Vastaanotollani istuu useimmiten ikuinen laihduttaja, joka on saavuttanut niin sanotun saturaatiopisteen. Hän ei vain enää jaksa laihduttaa. Tai, on menettänyt uskonsa siihen, että voisi koskaan enää olla rauhassa itsensä kanssa. Silloin minun tehtäväni on yrittää kaikin keinoin vakuuttaa hänet siitä, että todellakin, vain luopumalla kurista ja nuhteesta ja lopettamalla sarjalaihduttelemisen voi voittaa. Se on ainoa keino saavuttaa jotain rauhaa oman kehonsa, painonsa ja syömistensä kanssa.

Vaatii uskallusta – ja joissain tapauksissa sokeaa luottamusta – haluta itselleen hyvää juuri nyt, tässä hetkessä, senkokoisena kuin nyt on – eikä vasta sitten kun X määrä kiloja on tippunut tai paino X on saavutettu. Se on onnistuneen kehorauhan edellytys. 

Se, jos mikä on sen arvoista.

Koska lopulta, aito onni, itsearvostus ja itsensä hyväksyminen eivät löydy painokiloista. Vaan jostain aivan muualta. Itsestä.