Kuntosalilla

Kävin pitkästä aikaa kuntosalilla.

Myönnetään se nyt ääneen, minulla on viha-rakkaus-suhde kuntosaleihin. Rehellisesti, käyn paljon mieluummin ulkona luonnossa treenaamassa, kuin sisällä samojen seinien sisällä. Nautin luonnonvalosta mieluummin kuin kelmeistä loisteputkista ja luonnon äänistä mieluummin kuin ykstoikkoisesta jumppajumputuksesta. Nautin omasta rauhasta mieluummin kuin kylki kyljessä hikoilusta.

Siitä huolimatta käyn aina ehtiessäni tekemässä pienen treenin salilla. Sen takia, että se tekee hyvää minulle. Saan siitä energiaa. Jaksan paremmin. Saan paremman tuntuman omaan kehooni. Koska tunnen itseni vahvaksi ja voimakkaaksi treenatessani.  Ja, koska haluan hemmotella kehoani.

Tänään olin taas pienen tauon jälkeen treenaamassa ja se tuntui todella hyvältä. Kehossa. Mutta samaan aikaan silmiin pistivät monet asiat, mihin ehkä välillä olen vähän turtunutkin kun olen käynyt enemmän. Tänään erityisesti minulle kävi ihan silmille se hämmentävä ulkonäkökeskeisyys.

Sattumalta samaan aikaan kanssani sattui monta treenaajaa, jotka peilasivat ahkerasti itseään joka kulmasta kaikista peileistä. He mittailivat paitsi omia, myös vierustoverin lihaksia. Katse oli kova ja arvioiva. Kuten monesti muulloinkin, minäkin jouduin mittailujen kohteeksi. Tänään se kuitenkin tuntui perin ikävältä. Vaikka tunnen oloni mukavaksi omassa kehossani, muiden taholta silmämääräisesti mitatuksi (=arvioiduksi) tuleminen pilasi omaa treenimieltäni. Miksi? Koska en voinut sitä vastustaa - vaikka en itse vilkuile tai tuijota muita (päinvastoin, kuljen aika silmälaput silmillä!), se ei estä muita tekemästä sitä. Ja se tuntui ikävältä, olla muiden katseiden ja mittailujen kohde. En voinut olla pohtimatta, miltä tämä mahtaisi tuntua heistä, joiden suhde omaan kehoon on vähänkin haasteellisempi. 

Sosiaalinen vertailu on isossa roolissa kehonkuvan muodostumisessa positiiviseksi tai negatiiviseksi. Kun vertailu on ns.ylöspäin suuntautuvaa, on itse altavastaajan asemassa, kun taas ns.alaspäin suuntautuvassa vertailussa voi tuntea paremmuutta suhteessa toiseen. Meistä jokainen vertaa itseään toisiin vähintäänkin jossain määrin pyrkiessään määrittämään omaa soveltuvuuttaan joukkoon. Se on eräs meidän sosiaalisten olentojen ydinpiirteistämme. Mutta useimmiten vertailemisesta ei kuitenkaan seuraa mitään erityisen hyvää (koska useimmiten se asettaa meidät altavastaajan asemaan - oletko huomannut).

Liiallinen (ulkoisten piirteiden) vertaileminen paitsi hämärtää käsitystä itsestä, vaikeuttaa realistisen kokonaiskuvan muodostamista, se myös korostaa ulkonäön merkitystä aivan liiaksi. Jos oma arvo riippuu siitä, minkä muotoinen oma keho on (esim. kuinka piukat pakarat tai treenatut hauikset on), ollaan aika huteralla pohjalla aidon itsearvostuksen suhteen. Vertaileminen aiheuttaa monesti myös erilaisia (enemmän tai vähemmän tiedostettuja) kilpailuasetelmia, nostaen erilaisia epävarmuuden tunteita, jotka vuorostaan alkavat murentaa itsetuntoa.  Liiallinen vertaileminen muihin on myös erittäin keskeinen piirre syömishäiriöissä ja kehonkuvan häiriössä. 

Teen töitä syömishäiriöiden parissa ja minun työtäni helpottaisi jos kaikenlainen vertailu vähenisi, niin muiden taholta kuin kunkin meistä omasta aloitteesta. Oli kehomme minkälainen tahansa, se ansaitsee oikeutuksen olla olemassa ihan sellaisenaan, ilman vertailemista kenenkään taholta (myöskään itsemme!). Ylipäänsä toivoisin voivani minimoida vertailun ohella kaiken mittaamisen, laskemisen, numeroiden kautta arvioimisen ja sitä kautta arvottamisen. Keho ei saisi olla ainoastaan toimenpiteiden ja muokkaamisen kohde, se on jo täydellinen taideteos itsessään! Se on valtavan upea, ainutlaatuinen ja rakkauden ja huolenpidon arvoinen. Ihan sellaisenaan.

Muistan kun kerran eräs personal trainer kysyi minulta PT-tapaamisen yhteydessä että mikä on treenaamisessa tavoitteeni. En halunnut määritellä mitään. Sanoin haluavani pitää salilla käymisen rentona stressin purkukeinona enkä sotkea siihen mitään suorittamista (jota teen aika paljon muussa elämässäni). Hän oli sitä mieltä, ettei treenistä tule mitään ilman kunnollisia (=mitattavia ja laskettavia) tavoitteita (joiden toteutumisesta voi päätellä, olenko onnistunut vai en). Ei, totesin. Minä haluan edelleen käydä silloin kun minusta tuntuu hyvältä ja silloin kun sitä kaipaan (se voi olla toisinaan useammin, toisinaan harvemmin). En suostu syyllistymään siitä, jos en vähään aikaan pääse puntille. Enkä aio edelleenkään mitata onnistumistani sen perusteella, mitä rasvaprosenttini on, kuinka monta kiloa lihasta jaloissani on, mikä on vyötärönympärykseni tai miten painavia kahvakuulia jaksan nostaa. Minä treenaan tehdäkseni hyvää itselleni sisältäpäin, en saavuttaakseni jotain ulkoista olemusta. Minä treenaan saadakseni paremman kontaktin kehooni, en muokatakseni sitä jonkinlaiseksi. Minä haluan tuntea ja arvostaa kehoani sisältäpäin, en peilistä päin. Piste.

Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Joka tapauksessa haluaisin kyseenalaistaa ulkonäkökeskeistä tapaamme olla ja arvioida muita. Vaikka ulkoinen olemus on se, jonka perusteella luomme automaattisia ensivaikutelmia muista ihmisistä, voisimmepa antaa niiden jäädä sellaisiksi, vailla sen erityisempiä arvolatauksia tai asenteita. Toivoisin, ettemme ylipäätään arvioisi toinen toistamme ulkoisten olemusten perusteella vaan sen mukaan, minkälaisia olemme ihmisinä (ei kehoina!). Myöskään omaa ulkonäköään tai ulkoista olemustaan ei kannata liiaksi murehtia tai viettää liiaksi aikaa sen äärellä. Miksi antaa oman ulkomuodon pohtimiselle leijonanosaa arjestaan ja ajankäytöstään? Kysy itseltäsi, mitkä asiat ovat sinulle niitä merkityksellisimpiä - oma ulkonäkö ja kehonmuoto, vai sittenkin jotkut ihan muut asiat (perhe, ystävät, harrastukset, matkailu…)?

Tämä on ainoa koskaan ottamani sali-selfie. Otin sen innoissani erään onnistuneen treenin päätteeksi, koska tunsin itseni niin vahvaksi ja voimakkaaksi. Se oli vahvasti positiivinen kehonkokemus ja kehokokemus :)

Minun elämässäni kehon ulkoista olemustakin tärkeämpää on se, mitä keholleni kuuluu ja mitä se kaipaa. Toisinaan se kaipaa kunnon salitreeniä, hiittiä tai hikilenkkiä, joskus se kaipaa rauhoittumista, rentoutumista ja metsälenkkiä (hevosen selästä tietenkin). Ennen kaikkea se kaipaa rakkautta, arvostusta ja huolenpitoa osakseen. Se on sen arvoinen - ihan sellaisenaan ja riippumatta siitä käynkö salilla vai en.

/ Katarina

P.S. Olen viime aikoina lukenut valtavasti kirjallisuutta kehonkuvasta, ehkä siksi olen vähän herkistynyt tälle aiheelle. Se annettakoon minulle anteeksi...