Mitä sitten kun menee rikki?

Japanissa on mielenkiintoinen perinne, jota kutsutaan nimellä kintsugi. Jos joku esine menee rikki, sen sijaan, että se heitettäisiin pois, tai yritettäisiin korjata se entisen näköiseksi, se korjataankin kultaliimalla, joka korostaa kauniisti rikki menneitä kohtia. Sen sijaan, että ehjättäisiin rikki mennyt esine mahdollisimman näkymättömästi, korostetaankin sen halkeamia, sirpaleita, säröjä ja särkyneitä, puuttuvia palasia. Korjatusta esineestä tulee silloin oikeastaan vielä kauniimpi juuri sen vuoksi, että nyt siinä on jotain yksilöllistä, kaunista, ainutlaatuista.

Halkeamien korostamisessa kultaliimalla on jotain valtavan viisasta. Kultaliimalla korjatut kohdat muistuttavat esineen hauraudesta ja sen rikki menemisen hetkestä. Samalla se on hyvä muistutus siitä, ettei mikään ole ikuista vaan esineet voivat mennä myös rikki. Myös ne kaikista kauneimmat ja varjelluimmat arvoesineet.

Mutta sen, että esineet voivat mennä rikki, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että ne olisivat rikki mennessään pilalla tai että ne pitäisi hylätä, heittää pois. Päinvastoin, ne voivat saada aivan uuden elämän entistä eheämpinä, arvokkaampina, kauniimpina.

Ennen rikkimenoa esine on ehkä ollut ehjä ja uutuudenkiiltävä, kaunis, eheä ja täydellinen, mutta onko se lopulta arvokasta? Vai voisiko olla niin – kuten kintsugi-perinteessä ajatellaan – että rikki menneessä ja kultaliimalla korjatussa esineessä on nyt enemmän luonnetta, juuri sen vuoksi että se on mennyt rikki, ja että se on nyt korjattu. Nyt sillä on tarina.

Kintsugi-perinteeseen liittyy usein se, että rikki menneitä esineitä saatetaan korjata niin suurella lempeydellä ja "hartaudella", että siihen käytetään arvokkaimpia materiaaleja mitä on, ja aikaa aivan huomattavan paljon. Kultaliima saattaa olla arvokkaampi kuin itse esine.

Kerran rikki mennyt esine ei koskaan enää ole täysin entisensä, siksi että se on mennyt rikki. Mutta korjattuna se on omalla tavallaan entistä eheämpi, kokonaisempi. Kintsugi-perinteen mukaan rikki mennyt ja sitten kultaliimalla korjattu esine on juuri sen vuoksi suurenmoinen, että se edustaa aivan uudella tavalla aitoutta, ainutlaatuisuutta, kauneutta – samalla vahvuutta ja haurautta. Se ei ole täydellinen perinteisessä mielessä, mutta se on ainutlaatuinen.

Voisiko kintsugi-perinteessä olla jotain sellaista, mistä me voisimme ottaa opiksemme?

Sen sijaan, että pyrkisimme täydellisyyteen, siloteltuun pintaan, virheettömyyteen ja ehjään ulkokuoreen, voisimmeko oppia arvostamaan omia säröjämme ja sirpaleitamme?

Rikki mennessämme, voisimmeko liimata palasiamme ja korjata halkeamiamme kultaliimalla, sen sijaan että pyrkisimme piilottamaan kipeät haavamme?

Kun meihin tulee säröjä ja elämän kolhuja, voisimmeko korjata niitä samalla hartaudella, mitä japanilaisessa kintsugi-perinteessä korjataan tee-astioita? Lempeällä hyväksyvyydellä, aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Elämässä emme voi välttyä säröiltä, voisimmeko siis oppia arvostamaan itseämme arpinemme, haavoinemme, särkyneine sydäminemme?

Kuva: https://www.saatchiart.com/art/Sculpture-Kintsugi-Head-2/153518/3296211/view