Muutama ajatus kehon koosta ja lihavuudesta

Oletko koskaan ajatellut, miten erilaisiin kehon kokoihin kiinnitetään huomiota eri tavoin? Ja, miten niihin liitetään hyvinkin erilaisia piirteitä? Ehkä olet – jos et ole ns. ”normin mukainen”. Tai ehkä et ole, jos satut sopimaan tähän ympäristömme asettamaan muottiin.

Sosiaalisesti hyväksyttävään vartaloon ja sen omistajaan liitetään myönteisiä piirteitä ja positiivisia ominaisuuksia, kuten terveyttä, älykkyyttä, toimintakykyä, kauneutta, jne. Sen sijaan ylipainoisiin ja lihaviin liitetyt mielikuvat ovat järjestäin ja johdonmukaisesti kielteisempiä, kuin normaalipainoisiin tai -vartaloisiin (saati hoikkiin!) liitetyt.

Lihava on valitettavan usein yhtä kuin läski, tyhmä, laiska, ruma, huono, jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Aivan kuin ylipainoisen persoonallisuutta tai luonteenpiirteitä voisi lukea ihmisen kehon pinnalta. Aivan kuin kehon muoto tai sen koko määrittelisi automaattisesti myös ihmisen sisäisiä piirteitä. Mutta mitä tapahtuu tämän logiikan mukaan, jos hän laihtuu? Muuttuvatko nämä pysyviksi luonteenpiirteiksi mielletyt sisäiset ominaisuudet jollain tavalla, kun ihmisen keho muuttaa muotoaan? Onko normaalivartaloiseksi laihtunut entinen ylipainoinen edelleen laiska, tyhmä, aikaansaamaton – vai muuttuvatko myös persoonallisuuden piirteet, jos laihtuu? Miten laihduttaminen, tai laihtuminen näitä muuttaisi? Entä tuleeko normaalipainoisesta tyhmä ja laiska, jos hän lihoo?

Aivan niin, lihaviin liitetyissä mielikuvissa logiikka ontuu pahemman kerran.

Olemme vahvasti sosiaalisia olentoja ja yhteiskunnassamme vallitsevat vahvat sosiaaliset normit, jotka säätelevät sitä, minkälainen on hyväksyttävä vartalon muoto ja koko. Normin mukaisesta koosta palkitaan sosiaalisesti: ihaillaan, kehutaan – ja ennen kaikkea: hyväksytään. Mutta jos norminmukaisen hoikan vartalon tavoittelemisessa ei onnistukaan, saa väistämättä tuta sen nahoissaan.

Sosiaalisista odotuksista ja normista poikkeamisesta rangaistaan: paitsi hienovaraisesti syrjimällä ja sivuuttamalla, myös valitettavan usein suoraan ja kouriintuntuvasti. Olemalla ylipainoinen tai lihava ihminen ikään kuin rikkoo (tahtomattaan) tätä sosiaalista normia, ja joutuu siksi altistumaan sosiaalisille sanktioille. Paitsi että normista poikkeamista karsastetaan, siihen liittyy myös stigma, polttomerkki. Jos kehon koko sattuu olemaan yli sen, mitä yhteiskunnassamme on totuttu pitämään ”normaalina”, on kuin olisi saanut julkisen polttomerkin. Sellaisen polttomerkin, joka näyttäisi kertovan muiden silmissä kehonmuodon lisäksi jostain sisäisestä epäkelpoudesta ja joka siksi oikeuttaisi ylenkatsomisen.

Aivan kuin tämän polttomerkityn kehon omistajaa voisi siksi oikeutetusti pilkata, halveksua, ylenkatsoa, syrjiä, olla ikävä, häpäistä, syyllistää… Vain ja ainoastaan siksi, ettei hän mahdu yhteiskuntamme ihannevartalon kapeaan muottiin.

Yhteiskunnassamme ei ole hyväksyttävää olla lihava. Yhteiskuntamme silmin, jos on lihava, ainakin silloin tulee laihduttaa. Laihduttamalla (ja/tai ainakin laihdutuspuheella) voi ostaa sosiaalisen hyväksynnän – hyväksynnän olla lihava tässä hetkessä, koska kohta kuitenkin onneksi laihtuu. Yhteiskunnassamme ylipäätään syleillään, ihaillaan ja ihannoidaan laihduttavia. Paljon laihduttavat ja erityisesti laihduttamisessa onnistuvat kokevat muiden taholta ihailua ja ihannointia. On sosiaalisesti suotavaa ja jopa toivottua olla jollain kuurilla, dieetillä tai ruokavaliolla.

Mutta onko todellakin niin, että mitä enemmän laihduttaa, sen hyväksyttävämpi on? Entä mitä sitten tapahtuu, jos lihoo uudestaan? Ei olekaan enää hyväksyttävä?

Nämä sosiaaliset normit ovat niin syvällä meissä itsessämme, että niiden järjettömyyden voi nähdä vain kyseenalaistamalla vallitsevan ihanteen. Haluan siksi haastaa jokaisen pohtimaan omaa normistoaan ja tapaansa hahmottaa maailmaa.

Teen seuraavan ehdotuksen:

• Sallitaan jokaisen olla oman kokoisensa, oman mallisensa (tämä koskee myös itseämmekin).
• Lakataan arvioimasta muita (myöskään itseämme) ulkoisten ominaisuuksien perusteella.
• Lopetetaan tuomioiden jakaminen muille heidän kokonsa, painonsa tai ulkomuotonsa perusteella.
• Nähdään toisemme kehon, kilojen ja koon takana – ollaan ihmisiä toinen toisillemme!
• Muistetaan, että ihmisarvoa ei voi mitata vaa’an lukemalla, se on itseisarvoinen tosiasia ja riippumaton kehon muodosta, koosta tai painosta.
• Ja vielä erityisesti: ei liitetä toisiin ihmisiin mitään sellaisia ominaisuuksia, joiden olemassaolosta emme voi ulkoisin perustein mitään päätellä.
• Sen sijaan: entä jos ihan vain hyväksyisimme toisemme ja itsemme sen kokoisina kuin nyt olemme?