Saa syödä mutta ei ole pakko (ahtaa itseään ähkyyn)
Onko sinulle tuttua tiukka suhtautuminen ruokaan, jossa ei ole tilaa lipsumisille?
Suoritatko syömisiä niin ankarasti, että pienikin poikkeama tiukasta kurista aiheuttaa katastrofin?
Liittyykö syömisiisi joskus ”hälläväliä”-tunnelma, ”antaa mennä”-ajatus tai ”ihan sama”-asenne?
Oletko huomannut, että mitä tiukemmin itseltäsi kiellät herkkuja tai muita ”paheita”, sitä todennäköisemmin tulet sortuneeksi juuri niihin silloin, kun syömiset lipeävät käsistäsi? Se perustuu ennen kaikkea siihen, että mitä enemmän kiellät itseltäsi jotain, sitä todennäköisemmin mielesi askartelee sen ympärillä. Mitä kielletympi tämä kyseinen herkku on, sitä korkeammalla palkintopallilla se kiiltelee mielesi silmin.
Tyypillisesti sortumiseen liittyy ajatukset, kuten ”hälläväliä, lipesin tässä, antaa mennä nyt”, ”mitä tässä enää yrittämäänkään”, tai ”kaikki on jo pilalla, ei kannata enää yrittää edes”. Nämä ovat ikäviä ajatusansoja, jotka ikään kuin sinetöivät hillittömän syömisen vääjäämättömäksi seuraukseksi pienestä lipsahduksesta syömisten hallinnassa. Erityisesti jos syömisiään on pitänyt ”vakan alla”, saattaa pieni lipsahdus kurista ja nuhteesta syöstä syömisen aivan hallitsemattomaksi.
Miksi? Mihin se perustuu?
Joskus hallitsematon hotkiminen johtuu siitä, että se on vastareaktio kaikelle kurille ja nuhteelle. Jos syömisiin liittyy yksioikoista mielihalujen vastustamista, jyrkkiä sääntöjä ja kieltäymyksessä elämistä, saattaa syntyä lopulta halu syödä entistä enemmän. Joskus syöpötteleminen on luovuttamista, antautumista nautinnolle ja tiukan kurin ja nuhteen pettämistä – oikeastaan niiden mahdottomuuden tunnustamista. Silloin aiemmat ponnistelut saattavat alkaa tuntua turhilta ja mieli antaa periksi. Toisinaan siihen saattaa liittyä tarve ”ottaa takaisin” (useimmiten korkojen kera) kaikki siihen asti jyrkästi itseltään kieltämänsä herkut ja menetetyt herkutteluhetket. Ja toisinaan, ikävä kyllä, nämä paheelliset herkutteluhetket ”nollataan” palaamalla pian takaisin ruotuun ja rotiin, kuriin ja nuhteeseen. Siis siihen, joka alun perin aiheutti ongelmia.
Syömisen hallinta ei kerta kaikkiaan onnistu, jos syömistä ohjaavat jyrkät säännöt ja niiden noudattaminen on ainoa edellytys onnistumiselle. Syömisiään voi hallinnoida hetken aikaa kurilla ja nuhteella, mutta jossain vaiheessa ne ryöstäytyvät käsistä. Kun syömisissä ei ole tilaa juuri muulle kuin ehdottomille totuuksille, niiden seuraaminen käy pian vaivalloiseksi ja raskaaksi. Ja vääjäämättä, kuin vakan alle viritetty vieteri, syöminen ponnahtaa pian tempoilemaan hallitsemattomasti joka suuntaan.
Siksi syömisissä parempi ”sääntö” on joustavuus, armollisuus ja sallivuus. Kun syömisiään ohjaa lempeästi ja hellästi, turhia pakottamatta, ei tarvita ehdottomia totuuksia tai jyrkkiä sääntöjä. Kun syö säännöllisesti ja riittävästi ja kutakuinkin fiksusti suurimman osan ajasta, arkeen mahtuu myös monia nautinnollisia herkutteluja joista ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa. Sen sijaan, että hallinnoisi syömisiä kurilla ja nuhteella, voi syödä jos tekee mieli – eikä tarvitse ahtaa itseään ähkyyn.
Toisin sanoen, saa syödä, mutta ei ole pakko.
Miltä tuntuisi, jos lähtökohtaisesti kaikki olisi sallittua eikä mikään olisi kiellettyä?
Entäpä jos syöminen olisi – ei pahan mielen vaan – hyvinvoinnin ja hyvän mielen lähde?
Mitä jos syömisiä ohjaisivat sellaiset tarpeet kuin nälkä, säännöllinen syömisrytmi ja perusfiksut arjen valinnat ennemmin kuin yksioikoinen kuri ja nuhde, säännöt ja reunaehdot?
